Aijai, mitkä verhot!

• Persikanvärinen verhokappa oli muodikkaasti sen verran väljä, että sain poimutettua verhon aaltomaisille pusseille metallinipsuilla. Sivuverhoissa toistui sama sävy, mutta persikkaa säestivät omenanvihreät lehtikuviot. Katselin olohuoneen ikkunaa posket onnesta hehkuen: minun ensimmäiset omat verhoni.

  Ostin verhot yhdessä silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Verhot olivatkin kutakuinkin ainoa investointi television, ruokapöydän, pyykinpesukoneen ja pölynimurin lisäksi. Vuosia säästetyt kesätyörahat ja ylioppilaslahjashekit tuhlattiin kerrankin järkeviin hankintoihin.

  Juuri muuhun rahat eivät sitten riittäneetkään. Vuokrakaksiomme kerrostalon toisessa kerroksessa sisustettiin kuten kaikki ensimmäiset kodit: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Värien sekametelisoppaan tottui nopeasti ja kakofonian ahdistaessa lohduttauduin katselemalla olohuoneen ikkunaa: ainakin verhot olivat viimeisen päälle.

  Vaan on se jännä juttu, miten ihmisen maku muuttuu. Joskus niin upeat verhot ovat joutaneet kierrätykseen aikoja päiviä sitten, eivätkä enää kelpaisi edes kesämökin saunatuvan ikkunaan. Persikanväriset verhot? Mitä oikein ajattelin?

  Luulisi, että persikkainen hairahdus olisi kannustanut hillitympiin ikkunakankaisiin, mutta ei. Seuraavaan kotiimme sain älynväläyksen solmien poimutettavista verhoista. Ostin kahdeksan metriä punaista ja sinistä silkkiverhoa, jotka poimuttelin olohuoneen verhotangon ympäri. Tulos ei ollut aivan yhtä silmiä hivelevä kuin verhokaupan ikkunassa, mutta monta vuotta luotin persoonallisen ratkaisun viehätysvoimaan.

  Sittemmin rohkea verhomakuni on latistunut mitäänsanomattomiin ruskean ja beessin sävyihin. Lisäksi kankaat roikkuvat konservatiivisesti ikkunoiden sivuilla. Verhoja ei yleensä vaihdeta, edes jouluksi.

  Olen silti varautunut siihen, että aika kultaa muistot, eli tässä tapauksessa verhot. Kahdeksanmetriset punasinisilkit on huolellisesti laskostettu säilytyslaatikkoon vaatehuoneen perukoille. Mistä sitä tietää, milloin ne tulevat taas muotiin?

  Ja jos eivät tule, niin onpahan kummitytöllä kerrankin pitkä viitta prinsessaleikkeihin.

  
  Tia Yliskylä
  
  Kirjoittaja on hämeenlinnalainen toimittaja ja opiskelija.

  tia.yliskyla(a)loviisanaitta.fi